Tänään oli jo heti aamusta todella paska fiilis.. itku herkässä. Suru puserossa! Sit vielä kun avasi kaihtimet ja näki sen sumun, iski pahempi haikeus. Mä en tiiä miksi sumuisesta säästä tulee moinen tunnelma.. Siinä sitten itkua tihrustelin, kun aamulla koiraia kusetin.
Hugoa on kova ikävä! Ja tätä tai näitä tuntemuksia on todella vaikea pukea sanoiksi!
Tiedän todellakin toimineeni koiran parhaaksi ja nuorentunut se ei siitä enään olisi saatikka tervehtynyt, mutta jotenkin kalvaa mieltä se, että mä tein päätöksen jonkun päivien lopettamisesta! Mutta olisihan tuo suotavaa ihmisillekin, että ei tarvitsisi kärsiä jos on jokin vakava parantumaton sairaus, kovat kivut siitä johtuen tms.... Läheisyyden kaipuun tunne on myös kova! Hugo oli vilpittömin rakastaja noista koirista! =) Takiainen! Nenän pesijä, mitä vielä? =) Ainut joka nukku aina kainalossa ts. mahaa vasten kaiket yöt. Jos kävit sohvalle köllöttää se halus aina viereen ja peiton alle.
Työpäivä meni ihan hyvin - niin hektistä, että ei miettiä kerennyt. (Ja onhan noita hetkiä jo kun asia ei ole kokoajan mielessä!) Mutta auta armias, kun duunin oven suljin ja fillarin selkään hyppäsin, tuli asia mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan ilman mitään erityistä syytä taikka Hugosta muistuttavaa asiaa / tapahtumaa. Humpsahti vaan.. Ja tippahan siinä väkisin tuli taas linssiin - oli kiva fillaroida.
Väsymyskin toki saataa tehdä tepposiaan. Päätin sitten olla tänään suorittamatta mitään ja oikeuttaa itselleni nuo tuntemukset.. Pikku tirsat jeesasi hiukan ja tuo koirien uittoreissu - muuta ajateltavaa. Vaikka kyllä mieli on ollu maassa muutoin lähes koko illan.
Kait tää jossain vaiheessa tosiaan helpottaa ja Hugo oli kaiken tämän arvoinen!
Yx näitä tuntemuksia on kun voi sielunsa silmin nähdä koiran, lähes tuntea se läsnäolon, mutta kuitenkin se on kasa tuhkaa tossa pöydällä purkissa.. hyvä ettei ota uurnaa kainaloon..ihan ku se olis se koira.. hullua - tiedän!
ILLALLA tuli myös tieto, että Hugon sisko Jazi oli lopetettu. Vain 13 päivää Hugon jälkeen... Itkuhanat pysyivät siis auki. Eipä ole vielä mennyt päivääkään kyynelittä... Jazin omisti Johanna H, joka omisti myös koiruleitten isän Jedin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti