MATKA

Mä halusin nyt vain tuoda ajatuksiani julki, että en usko olevan oikotietä onneen . Se matka tavoitteiden saavuttamiseksi on vain kuljettava ja se on jokaisen kohdalla varmasti erilainen.

Agilityn parissa ”jo” jonkun vuoden viettäneenä ja itsekin jonkinmoisissa sudenkuopissa rypeneenä, on mulle tullut tunne, että ihmiset asettaa itsellensä liikaa tuloksellisia tavoitteita!  Siis aivan liian kauaskantoisia, pohtimatta sitä välimatkaa sinne tavoitteeseensa sen kummemmin.  Toivotaan toivotaan.... ja ihan ku asiat toivomalla tulis!

Otetaan kauhealla innolla koira ja ajatellaan, että tämän kanssa mä haastan Suomen kärkeä ja haluan maajoukkueeseen etc…  Niin kuin minäkin aikoinaan Inton kanssa.
Opetellaan varmana juoksunkontaktit, että ollaan kilpailukykyisiä siellä mm-kisoissa. Laukataan koulutuksessa jos toisessa ympäri Suomea ja laitetaan rahaa likoon kunnolla. Treenataan määrällisesti paljon, ymmärtämättä panostaa niinkään laatuun ja kisataan paljon. Kiukutellaan kun tuloksia ei kuitenkaan tule, kisoissa tuskastellaan tuplanollien ym. kanssa, mietitään vaan niitä TULOKSIA! Ja omaa halua menestyä.  Näkökentässä vain vielä saavuttamaton maajoukkuepaikka tai SM-kisa.

Mä koen, että kun perustyön tekee hyvin ajan kanssa, on pitkäjänteinen, peräänantamaton, maltillinen ja nöyrä, voi meistä jokainen saavuttaa jotain. Tavoitteensa! Mutta se MATKA ON KULJETTAVA – tehtävä se työ ja kunnolla! Ymmärrettävä sen matka arvo! Ottaa vastaa sen mitä saa ja ymmärtää joskus sitten se miksi minkäkin asian piti tapahtua. Kaikella on tarkoituksensa!

Uskon vahvasti  että, lahjattomammastakin voi tulla menestynyt! Mutkaton se tie ei varmasti ole!

Mun ajatusmalli on se, että pyrin olemaan asettamatta itselleni tai koiralle konkreettisia TULOKSELLISIA tavoitteita, vaan pyrimme tietyn tekemisen tason saavuttamiseen. (ja on koiralle yhteiskuntakelposuuteenkin asetettu tavoitteet ja kriteerit)

Ja käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mä rakennan mun unelmien agilitykoiraa. Vien sen osaamista sellaiseksi kun haluan unelmieni agilitykoiran olevan. Toki mulla on samat ajatukset omastakin tekemisestäni, millaista sen tulee olla! Tämän ajatusmallin päähän on laittanut joskus aikoinaan Teemu L.  – kiitokset hänelle siitä.

”älä treenaa sitä mitä jo osaatte vaan sitä mitä, että vielä osaa”
”vain poistumalla mukavuusalueelta voi kehittyä!”
”treenatessa unohda ajatus, että mun täytyy valita tähän kohtaan jotain muuta, kun ei me osata sitä tällä tavalla! Vaan tässä ja nyt on tilaisuus opetella tämä asia niin kuin haluaisin sen tulevaisuudessa tehdä - kuinka unelmien aksakoirani se tekisi!”

Mulla esimerkiksi on konkreettinen suunnitelma, kahden A4 sivun verran listattuna asioita:
- miten haluan minkäkin esteen koirani suorittavan.
- mitä asioita sen tulee kestää milläkin esteellä.
-ohjaustekniikat jne..

Kun on tietty kriteeristö olemassa, on ”helppo” matkata sitä kohden. Toki pitää oivaltaa ne keinot jolla kouluttaa koira haluamaasi suoritukseen! Ja pitää niistä kriteereistään kiinni!! Seuraan myös tavoitteiden saavuttamista, ts. pidän kirjaa missä mennään..mitä osataan ja ylläpidetään, mitä pitää vielä treenata.

Ja sanottakoon tässä vaiheessa, että tavoitteessamme emme ole kumpikaan, koira tai minä! =D Vielä moneen aikaan ja oikeesti tuskin ikinä! Koska, oman osaamisen myötä oma kriteeristö kasvaa kokoajan! 

Mulla on vahva usko tulevaisuuden suhteen! Mä en edelleenkään halua ajatella asiaa tuloksellisesti, vaan jos mulla on oikeesti sellainen koira kuin sieluni silmin voin nähdä, on sillä mahikset mihin vaan. Lisänä siihen tarvitaan tervepäinen ja kroppainen kartturi! =) Suurin homma kisaamisen suhteen meinaan tehdään siellä kuskin pään sisällä! Kenen kantti kestää parhaiten?! Ajatteletko siellä tulosta vai mitä… Suomalaisten suurin heikkous on kisaamisen osaamattomuus ja mä en nyt sit tarkota, että mä tän homma osaisin. Mä en ole tässä koiralajissa tai muussakaan saavuttanut mitään! En ole kisannut isoilla areenoilla joten en tiedä kuin mun pää sitä hommaa kestäis – heikosti luulisin! =)

Mutta nyt Hippiksen kanssa kisatessa on ollut ihanan vapauttavaa, kun voidaan vaan mennä. Pää tyhjänä, tavoitteista vapautuneina kirmata. Nauttia aksasta täysin rinnoin, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. =) Ollaan nautittu osaamisetamme ja uskotaan siihen.
Meillä ei oo mitään tuloksellisia tavoitteita! Ja se taitaa tällä hetkellä näkyä tuloksissa! 4 rataa kolmosissa, 3 nollaa ja yksi  5 tulos. Voitto ja tuplanolla. =o Me ollaan vaan lähetty kirmaamaan..

Mun yksi motoista on 

-tyytyväisyys tappaa kehityksen-

ja se kuvastaa kyllä mua todella hvyin. Mä olen äärimmäisen kriittinen varsinkin oman tekemiseni suhteen, koiralle olen armollisempi. Olen joutunut etsimällä etsimään, pakottamaan itseni löytämään ne positiiviset asiat radoista ja tekemisistä. Antamaan itselleni ns. anteeksi. Mutta uskokaa tai älkää, oppii se vanhakin koira uusia temppuja.  Konkreettisilla tekemisen tason tavoitteilla voi helposti suunnata myös sinne mollivoittoiselle tielle.. =)

Eli muistakaa aina kaivaa ne hyvä asita esiin myös ja otta opikseen niistä epäonnistuneista kohdista, ei jäädä rypemään niihin, ne vaan kertoo mitä pitää vielä treenata! Rypeminen niissä kasvattaa vaan epävarmuuden tunnetta!

Se että esim. Himon tekemien on tasolla (josta ole ymmälläni!), uskon olevan systeemini ja kokemukseni ansiota. Uskon omaan juttuuni, olen lopettanut kaiken maailman koulutuksissa laukkaamisen (suosin sitä missä olo on kotoisin ja mieli hyvä!) jo kauan sitten. Rakennan asioita kuuriluontoisesti ja määrätietoisesti kohden omaa näkemystäni.

Iso osa on myös sillä että Himo on Himo ja bc! =)

Semmottis sydämmellä täällä kertaa.. juontanee siitä, että ollut tässä viimeaikoina nuorten koirien kanssa tekemisissä joilla hurjan innokkaat (you know what i mean? =) ) omistajat.

Tehkää tavoiteportaikko ja saavuttakaa niille asetetut tavoitteet askelma kerrallaan..pikkuljaa kohti päämäärää ei pelkkä päämäärä mielessä kokoajan!