Näin tällä kertaa =(

Kolmas visiitti maajoukkuekarsinnoissa Himon kanssa ja leikki loppu lyhyeen meijän osalta. =(
Kisapaikalla mua ei harmittanut lainkaan, oikeesti, mutta vitutus omista töllöilyistä iski kotimatkalla lekan lailla päähän!! Siis todella!! Vitutus oli sanoinkuvaamaton! Ei siksi, että pudottiin sunnuntailta vaan mun omat hölmöilyt! Ja viime aikoihin hyvin hyvin poikkeuksellisesti vitutus tuntuu jatkuvan vielä näin seuraavana aamunakin, kun tätä kirjoitan!
Mutta kun vika on noin konkreettisesti minun omassa toiminnassani ja itseruoskinta on kuulunut aina kuvaan, niin... mut tässäpä tämä nyt sitten prosessoidaan samalla varmaan?

Eli meijän osalta homma kaatu tyystin mun virheellisiin ohjausvalintoihin ja niiden muuttamiseen viime hetkillä, sekä tietynlaiseen varmisteluun (jota mä vihaan ihan sanatasollakin). Mutta sen verran yritän nyt itselleni selitellä, että tuossa paikassa, kun kisoja ei ole alla koko keväältä kuin kourallinen ja treeniä ei lainkaan sitten helmikuun, niin ei siinä kauhean luottavainen olo hommaan ole. Vaikkakin mua ei jännittänyt lainkaan tuolla, ei lainkaan! =O  Ja sen tajusin muuten vasta nyt! Ja jännityshän on epäonnistumisen pelkoa!

Mä olin varmaan jo luovuttanut valmiiksi? Koska ei mun tekemisessä ollut mitään omaan... Puuttu taistelutahto, asenne, halu..nälkä hommaan - vitun paskaa löysäilyä ja turinaa kisapaikalla. Voi perse, nyt tuli itku! (Ja vain siksi, että tajuan että mulle on tapahtunut jotain tässä matkan varrella)
Mitä lie mulle tapahtunut?!? Mä oon vieraannuttanut itseni tästä hommasta? Ei viitti vääntää puukkoa haavassa kun ei oo päästy tekemään?!
Mulle on niin iso osa tässä hommassa itsensä kehittäminen ja haastaminen! Mä nautin Juhan treeneissä missä treenikamujen taso on huippuluokkaa, se pitää sut nälkäsenä... motivaatio pysyy yllä kun pääset treenaamaan ja näät molempien kehityksen. Mulle ei sovi kertakaikkiaan tää et "nautitaan ja iloitaan siitä kun päästään edes tekemään". Joo-o, toki iloitsen siitä koska tilannehan voisi olla se että ei saada tehä ollenkaan, mutta..
Tajuan nyt, että normista poiketen mulla ei oo mitään visiota asioista mitä haluan kehittää meidän kohdalla - yleensä seuraan kaiken maailman rataprofiileja mistä poimin haastavimmat jutut ja paan ne työn alle.. sellaisia ei tällä hetkellä ole.

"tyytyväisyys tappaa kehityksen!" on mun motto - olenko haksahtanut tyytyväisyyden tunteeseen?

Mä oon todella kilpailuhenkinen ihminen ja nyt on tunne, että täältä tullaan vielä! Mä saatana näytän vielä itselleni, että kyllä! MUTTA... kestääkö mun koira? Kuinka mä toteutan kaiken ottaen huomioon sen "vamman"? Se hauisjänteen tulehdus voi uusia hyvin hyvin helposti liiallisella rasituksella!

Nyt pitää tarkkaan pohtia millaisilla metodeilla meidän tavoitteet on saavutettavissa? Mä nautin treenaamisesta ja varsinkin ihan sairaan haastavien ratojen treenaamisesta. Niiden kohdalla vaan fakta on se, että siellä tulee toistoja... joten???.. Ja kun toi koira ei kauheen kevyesti tee mitään!!
Kisaaminen ja nollaprosentin nosto, kyllä, yksi missio.. ja viedä se levelille kaikki tai mitään - voittamaan on lähdettävä! Mutta....
Pienten teknisten asioiden kikkailu? Ei kuullosta houkuttelevalta.
Kokonaisuuksien kirmailu on se mun juttu!

En tiedä - jotenkin just nyt toi Himon vamma aihistaa enemmän kuin koko tuona aikana kun se oli saikulla! Millä hitolla me päästään kehittämään itteemme niin, että toi koira pysyy terveenä ja saadaan vielä oikeesti kisata tosissaan tuolla karsinnoissa ja kaikissa isommissa karkeloissa (tai muutenkin ylipäätään)?
Siinäpä pähkinä purtavaksi! Huoh...

Ja mä kun aina uskon, että kaikella on tarkoituksena - tälläkin tapahtumalla! Enpä taida olla koko keväänä näitä asioita näin syvällisesti pohtinut.. Lakaissut vain maton alle. Poissa mielestä - ei "tuskaa". Samoin kuin on nyt käynyt vähän Leevin poismenon jälkeen.. (itku). Sekin on jäänyt surematta - varsinkin jos vertaan Hugoon hommaa.

Elämä jatkuu... ja kaikkeen löytyy varmasti vastaus, se mikä, aika näyttää.
Oispa joku meedio joka kertois mulle kuin toimia, jotta vältyttäs murheilta, päästäs tavoitteisiin, saatas harrastaa.. Mut nyt ei auta jäädä tuuliajolle tai me livutaan silleen vaan satamien ohi! Täytyy alkaa suunnittelemaan asioita!

Nyt ainakin pari kolme aksatonta viikkoa. Josko Ruotsin, Norjan ja Suomen tuntureiden tuulissa unohtuisi kaikki maalliset murheet.. =)

edit: su klo 20.50. Mieli jo kumasti kirkkaampi!! Todella!  Ja olihan jännä päivä livestreamin äärellä! Ja kuin iloinen olen eritoten Mariannen ja Teron joukkuepaikasta - Mariannen unelman saavuttamisesta. Itku tuli, ei voi mitään. Mehutkin lens lattialle, kun riehuin niin kuin oisin lätkämatsia kattonut. =) Unohtu myös mainita, että Himo mitattiin 4 tuomarin toimesta karsinnoissa pikkumaksiksi 49-50cm. =)